Lastemme koulun vanhempainyhdistyksellä oli tänään illalla vuosikokous. Meillä oli tunti ennen tuota kokousta Siltamäki-Suutarilan alueen jo perinteiseksi muodostuneen vaalipaneeli-illan suunnittelupalaveri Siltamäen ostarilla. Olin jo eilen illalla kaupunginvaltuuston kokouksessa houkutellut toista alueemme valtuutettua Tarja Tenkulaa, että menisimme palaverin jälkeen yhdessä vanhempainyhdistyksen kokoukseen. Aiemmin kotona oli tosin ollut puhetta, että mieheni olisi voinut mennä kokoukseen.
Olin kerran aikaisemmin ollut vanhempainyhdistyksen vuosikokouksessa. Yllätyimme silloin mieheni kanssa kun yli neljänsadan oppilaan koulussa, juuri ennen vanhempainiltaa pidetyssä kokouksessa, oli niin vähän osallistujia. Tuosta taitaa olla aikaa kolme vuotta. Eipä ollut tullut osallistuttua itsekään aktiivisesti toimintaan, vaikka me kaikki koululaisten vanhemmat kuulumme automaattisesti vanhempainyhdistykseen.
Tänään meitä oli paikalla vajaa parikymmentä äitiä ja yksi opettaja. Olisinpa lähettänytkin paikalle mieheni, olisi ollut edes yksi isä! Vasta neljän vuoden mittaisen kokemukseni mukaan kodin ja koulun yhteistyö näyttää valitettavan paljon olevan äidin ja koulun välistä yhteydenpitoa. Tasa-arvo ei tässä oikein toteudu.
Yksi äiti kertoi tulleensa paikalle Kauhajoen tapahtumien herättämänä. Hän kertoi, että aiemmin oli tuntunut, ettei tällaiseen toimintaan ole aikaa, mutta nyt tuntui, että pitää olla.
Vanhempainyhdistys tekee koulussamme loistavaa työtä, se on mahdollistanut varainkeruullaan mm. sen että koulu on voinut järjestää joka vuosi oppilaille jotain ylimääräistä mukavaa ohjelmaa normaalin kouluarjen lomaan. Vanhempainyhdistys lisää vanhempien välistä yhteisöllisyyttä ja yhdessä alueemme kolmen alakoulun yhteisesti eteenpäinviemän "Lupa kasvattaa", Laukaan mallin mukaisen projektin kanssa ne ovat tukemassa kaikkea kouluissa ja kodeissa tehtävää kasvatustyötä.
Pari päivää sitten toimittaja haastatteli radiossa jotain asiantuntijaa ja kyseli kodin ja koulun välisestä yhteistyöstä lasten ongelmien ennaltaehkäisyn näkökulmasta. Toimittaja tuli lausuneeksi ääneen varsin monesti esitetyn ajatuksen siitä, että vanhempainilloissa käyvät ne vanhemmat, jotka eivät niinkään niitä tarvitsisi ja ne jotka tarvitsisivat eivät sinne tule.
Muistan elävästi sen, kun olimme mieheni kanssa alueemme koulujen yhteisessä vanhempainillassa naapurikoululla kuuntelemassa Laukaan mallin äidin Anne Eskelisen alustusta. Anne taisi aloittaa alustuksensa laittamalla näkyville kalvon, jossa luki ajatus: "Taas täällä ovat ne, jotka eivät tätä iltaa tarvitse, mutta ne, jotka tarvitsisivat eivät ole täällä." (oma vapaa muotoiluni, en muista tarkkaan Annen tekstiä.) Tuo kalvo pysäytti ja erityisesti meitä monia paikalla olleita pysäytti Annen kysymys siitä, kuinka moni meistä oli ajatellut juuri äsken noin. Anne avasi erittäin hyvin ajatusta siitä näkökulmasta, että tällainen ajattelu on kaikista tehokkaimmin rakentamassa yhä korkeammaksi sitä muuria, jonka yli ne vanhemmat jotka kokevat itsensä vajavaisiksi kasvattajaksi joutuisivat kiipeämään, jotta voisivat tulla mukaan. Osa vanhemmista kokee itsensä niin huonoiksi, etteivät he voi edes tulla vanhempainiltaan sinne "menestyjien", "hyvien ja onnistuneiden" vanhempien joukkoon.
Vertaistuen saaminen on erittäin tärkeää. Helsingissä on ollut nyt muutaman vuoden ajan käynnissä Lapaset-projekti, jossa yhtenä tavoitteena pyritään rakentamaan perheille arjen tukiverkkoa lähistöllä asuvista muista perheistä vertaistuen keinoin. Arjessa jaksamisessa auttaa usein jo se, kun huomaa, ettei ole ongelmiensa kanssa yksin ja ainutlaatuinen. Meistä monista tulee usein ulospäin vaikutelma, että meillä menee hyvin, mutta avoimuuden kasvaessa myös ulkokuori voi repeillä. Voimme todeta, että muut painiskelevat samojen asioiden kanssa ja tuntevat samoja epäonnistumisen tunteita ajoittain. Yhdessä voidaan sitten etsiä valonpilkahduksia ja nostaa ja tukea toinen toisiaan.