Koillis-Helsingin LähiSanomat, Valtuutettu viestii -palstan kirjoitus 03.03.2004
Ovatko vanhemmat kyllin hyviä vanhempia, jos kodissa loistavat lasten silmät, mutta puitteet ovat joskus vajavaisetkin vai silloin kun tiskipöytä kiiltää niin, että siitä näkee peilikuvansa ja lasten kalenteri on buukattu täyteen kehittäviä harrastuksia? Onko hyvän äidin tai isän mittari se, että hoitaa lapsensa kotona kolmevuotiaaksi tai jopa kouluikään asti ja viekö vain huono vanhempi lapsen aamulla seitsemältä päivähoitoon?
Keskustelu kotiäitiydestä on ryöpsähdellyt taas viime aikoina hetkittäin melko kiivaaksikin. Koti ja lapset mielletään siis yhä edelleen enemmän naisten, äitien taistelutantereeksi. Yhä edelleen isän roolia lapsen maailmassa ja kodissa näytetään painettavan maahan.
Lukuisissa tutkimuksissa on todettu, että alle kolmevuotiaalle olisi tärkeää, että ihmissuhde yhteen ihmiseen olisi jatkuva ja pysyvä. Koti hoitopaikkana mahdollistaa tämän parhaiten. Kaikki eivät kuitenkaan halua valita kotivanhemmuutta. Pienellä tuella kitkuttelu ja elintason pudotus eivät houkuttele, siksi monessa perheessä joudutaan tai halutaan valita lasten hoito kodin ulkopuolella ja molempien vanhempien työssäkäynti. Monet pitävät työtä ja siinä kehittymistä myös niin tärkeänä etteivät halua vaihtaa sitä lasten kasvatukseen ja kehityksen tukemiseen.
Kotona olo ei aina todellakaan ole helppoa ja herkkua. Tutulta perheenisältä oli kysytty, että jääkö hän lomalle hänen jäädessä kolmen lapsen hoitovapaalle. Lasten kasvatus ja hoitaminen ei ole lomailua. Lasten kasvatus ottaa usein voimille ja monella perheellä arkipäivän tukiverkkokin on kovin puutteellinen. Neuvolakäynnit kerran vuodessa eivät voi korvata entisajan yhteisöllisyyttä.
Yhteiskunnassamme kotivanhemman roolia eivät monetkaan arvosta kovin korkealle. Kotona oleva vanhempi voi kuitenkin itse saada kiitosta monin tavoin, pieniä hymyjä, halauksia ja suukkoja kesken päivän askareiden ja sanoja, jotka ovat varmasti aitoja. Lapset osoittavat hellyyttä varauksetta, ilman tausta-ajatuksia.
En halua syyllistää työssäkäyviä äitejä, olenhan myös itse valinnut monenlaista "uraa". Mielestäni perheet osaavat valita heille sopivimman vaihtoehdon, yhteiskunnan tehtävänä olisi tehdä eri vaihtoehdot mahdollisiksi. Tosiasia on kuitenkin se, että lapsuus on todella lyhyt ja kun lapsia ei "hankita" yleensä kahta enempää, niin hyvin harva voi valita kotivanhemmuuden elämäntehtäväkseen. Kotonaolovuodet jäisivät siis joka tapauksessa vain muutamaan vuoteen. Niitä ei pitäisi ajatella esteenä urakehitykselle, pikemminkin jopa päinvastoin, onhan lastenhoito organisointikykyä, kärsivällisyyttä ja neuvottelutaitoja kehittävää työtä.